Miten minusta kasvoi kalastaja (ja eräkirjailija)

Suonissa suomuja verenperintönä

Isäni puolelta ukki ja mummi kalastivat, äitini kalasti pienenä tyttönä oman äitinsä kanssa, isäni kalastaa edelleen – ja niin vain minustakin kasvoi kalastaja.

Olen varttunut ja viettänyt kesäni Koskeloveden rannalla Pohjois-Savossa. Vanhasta taksikiskasta sittemmin laajennettu kesämökki on pysynyt suvussamme yli 50 vuoden ajan.

Näistä samoista havuisten rantojen maisemista syntyi eräänä heinäkuisena iltana, vuonna 1915, kansallisrunoilijamme Eino Leinon kynästä kaunis Kalamajalla-runo:

Taa korpien päivä painuu, / vesi kultana kimmeltää, / mut kultaisempina kaislat /
ja salmet ja salmien päät
Ah, rinta rauhaton, jospa / levon täältä se löytää vois’ / ja muistoistaan jos pääsis /
eik’ ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä / vois kätkeä sydämeen / ja itselleen olla outo /
kuin kaislat ja välke veen!

Isän äiti, Maisa-mummi teki pitkän uran Hämeen Sanomien kulttuuritoimittajana. Jatkan hänen jalanjäljissään, vaikkakin näyttely- ja runoarvioiden sijaan kirjoitan Suomen ja Pohjolan kalastuskulttuurista Kalast.us-sivustolle sekä Erä-lehteen.

Julkaisen myös paljon vaellus- ja retkeilytarinoita niin omalle KAUKOKAIPUU-sivustolleni kuin Latu&Polku-lehteen.

Lajeista shakki ja bridge hyppäsivät kuitenkin geeniarvonnassa ohitseni, vaikka Veikko-ukkini pitikin pitkään shakki- ja bridgepalstaa Hämeen Sanomissa.

Lapsena myös ravustin kolmen siskoni kanssa

Äitini äidin kotipaikka sijaitsee Orivedellä. Yhdessä he pyytivät kalaa lähijärvestä ja olivat aina onnellisia, jos katiskasta löytyi saalista. Köyhiä kun olivat (toisin kuin isän puolen suku), mummin pihalla viljeltiin myös perunaa, porkkanaa, hernettä ja tilliä.

Sanni-mummin mökillä tuntui usein siltä, kuin aika olisi unohtanut käydä siellä. Vesi haettiin kaivosta, sähköä ei ollut. Peseytyminen hoidettiin saunassa, joita oli kaksi. Suurempi sijaitsi mäen päällä mökin läheisyydessä ja pienempi telttasauna alamäessä jyrkän polun juurella, kauniisti solisevan puron kupeessa. Sen lisäksi, että siskokatraamme ui purossa, pyydystimme siitä pimeän tullen jokirapuja.

Sidoimme puukeppien päähän pari metriä karhulankaa ja langan päähän särjen palan. Yksi siskoista piti kädessään taskulamppua, toinen uitti onkea vedessä ja kolmannella oli vastuullaan pieni perhoshaavi. Neljäs toimi työnjohtajana. Ravun ilmestyessä näkyviin ja käydessä ahnaasti kiinni syöttiin piti olla nopea. Yksi koukkaus ravun takapuolelta joko toi saalista tai ei, sillä peräpää edellä uiva saksiniekka oli sukkela liikkeissään. Rapu voitti meidät usein, mutta onneksi vanhemmat onnistuivat paremmin. Saaliin keitimme runsaasti suolatussa tilliliemessä.

Minä ja siskoni perkasimme ravut itse, opimme sen jo nuorina. Lihat syötyämme imeskelimme kuorista hyvänmakuisen liemen. Mummin suurta herkkua oli äyriäisen aivojen takaa löytyvä rapurasva, jonka hän kaapi sormellaan ja maiskutteli tyytyväisenä, niin että tekohampaat lonksuivat. Meille rasva ei maistunut. Sen sijaan säästimme päät ja leikimme niillä.

Pohjoista omavaraisuutta

Ja tällä tiellä ollaan. Kalastuksesta on muodostunut elämäntapa: pyydämme syödäksemme, emmekä käy kohteissa, joista ei saa ottaa ruokakalaa.

Meillä on myös oma pieni perunamaa, siinä seuraan Sannin jalanjälkiä. Tämän vuoden satokausi oli ennätyksellinen, sillä nostimme pari päivää sitten 100 litraa perunaa. Porkkanoita tuli myös monta nippua, samoin keltasipuleita.

Pohjoisen omavaraisuuden harjoittaminen ohjaa elämäämme täällä Finnmarkin tuntureiden kupeessa: keräämme, kuivaamme, kasvatamme ja kalastamme. Puolisoni metsästää, minäkin kenties tulevaisuudessa.

Ja koska eletään syyskuun loppua, odotamme jo malttamattomasti tulevan pilkkikauden alkua.

Sen pidemmittä puheitta, skitt fiske! Toivottavasti sinäkin pääset tällä kaudella hyville pilkkivesille.

Pohjoisin terveisin

Monni