Ulvö – nimi kuin huokaus. Pohjois-Ruotsissa, kauniissa Örnsköldsvikin saaristossa sijaitseva Korkearannikon (Höga Kusten) ja Selkämeren helmi oli aikansa suurin ja eläväisin kalastajakylä. Silti edelleen suolainen tuuli löytää villapaidan kauluksen. Tämä kohde on kuin kalastajan päiväuni.
Sympaattisten puutalojen silmillä on pitsiverhot. Puutalojen ikkunat katsovat pitsiverhojen takaa, eivät kysy mitään. Ikkunalaudoilla seisovat pienet laivat ja niiden vieressä simpukat, jotka muistavat meren.
Jossain naukuu kissa. Autoja ei saarella ole.
Venevajat ovat ajan hiljaisia todistajia. Lautaseinissä suolantuntu, räystäillä tuulen muisti. Ulvö, entinen kalastajakylien kuningatar, uinuu syksyistä untaan. Vaikka saarella asuu vain neljäkymmentä ihmistä, tarinoita on tuhansia.
Kesäisin saari herää hetkeksi, mutta nyt ja jo yli 100 vuoden ajan kesäisin vietetty Ulvöregattan on juhlittu. Saari on vaipunut levolle.
Vanhat kalaverkot uinuvat ulkotelineissään. Enää niitä ei ole kiire selvittää, nyt levätään ja muistellaan aikoja, jolloin meri oli työtä, ei vain kaunis maisema.
On hiljaista. Linnutkaan eivät kiirehdi. Lotsbergetin päällä tuuli pysähtyy, katsoo ympärilleen ja jää hetkeksi. Kukkulan laelta maisema jatkuu sinne, mihin silmä ei enää ylety.
Tässä on ranta, mutta nyt kalastaja katsoo veteen, kiintoisimmat kohdat ovat siinä, missä maa jo melkein loppuu, mutta ei vielä. Siinä, missä vesi alkaa, mutta ei vielä kanna.
Ulvön kalastusmuseo on pieni, lähes huomaamaton. Auki silloin tällöin – nyt kyllä, tänään. Ovi ei ole lukossa. Vanhoilla pöydillä lepää yhtä vanhoja metallipurkkeja. Punaisia, sinisiä, keltaisia, osa jo sävyiltään haalistuneita. “Prima Surströmming från Ulvö Gamla Salteri.” Sanoissa kuuluu suola ja aika.
Seinille nostetut, työnsä tehneet kalanpyydöt ovat saaneet viimeisen leposijansa.
Museota vastapäätä seisoo kalastuskappeli, yksi Nordlannin vanhimmista. Viimeinen naula lyötiin paikoilleen Gävlen kalastajien toimesta vuonna 1622. Kalastuskappeli on yksi Norlandin vanhimmista.
Kappelin seinille on maalattu kaloja, valtavia, ja ihmisiä, jotka pitelevät atraimia, koukkuja. Kalastajia, naisia ja miehiä. Kaikki samanlaisia, kun ovat veden äärellä. Saaren oma poika Roland Johansson Öberg maalasi heidät jo 1719.
Alttarin vasemmalla puolen katosta kelluu komea kirkkolaiva, votiivilaiva, kalastajien ja veneenrakentajien toimesta kirkolle lahjoitettu pienoismalli. Kiitos, rukous, toivo ja muisto – kaikki samassa rungossa. Näiden laivojen alla on itketty, rukoiltu ja odotettu. Ja aina on joku lähtenyt taas merelle.
”Gustaf by Gefle Anno 1770″, lukee pienoismallin kyljessä.
Yksi teki sen, moni lahjoitti yhdessä.
Joku selvisi meriltä kotiin. Toinen ei.
