Kylmien vesien kuninkaat ja kuningattaret
Ihminen kangistuu kylmetessään, hyisessä vedessä veri virtaa vain hetken. Toisin on eväkkäillä, jotka riemuitsevat lasikannen alla; suurten tunturien reunustama laaja järvi on vaipunut hiljaisuuteen, mutta vain pinnan päältä.
Kalamaailma virkoaa vesien viiletessä. Kahden-kolmen vuoden ikäinen purkitettu muikku kutee, maittava savusiika kutee ja pesärosvona tunnettu madekeiton päätähti syö muiden munat.
Pallasjärven harjukset ja taimenet temuavat pienempien perässä ja ahmivat niitä, jotta pysyvät hyvässä lihassa kevääseen. Maukas pannutaimen on jo tehnyt sukutyönsä, mutta kalastajan pyytämä ja nuotiolla kypsentävä harjus odottaa vuoroaan kevääseen.
Läheisellä Jerisjärvellä, Jieriksellä, vedetään nuottaa. Villapaidanresut lämmittävät, hetkeksi huurtunut hengitys on kuurannut kalapuikot ja kähärän parran, kauniimpien kalastajien ripset ja kiharat.
Jos hetkeksikään pysähtyy, silmäkulmasta vierivä hikikarpalo jäätyy helmeksi. Se aines, joka on kaloille elämän ehto, nipistää sormia ja saa kynnet kalisemaan.
Jään alla vedet virtaavat, mutta eivät vie muikkuja verkkoihin. Aina edes kalamiehen rukous ei auta (Hyvä jumala, anna kerrankin niin suuri kala, ettei tarvitse valehdella!).
Muikkujen armada nauraa ja ilakoi, ja vain monissa liemissä keitetty kalastaja kuulee niiden kujeet: hän puree huulta ja nitistää hammasta, kun eivät pirulaiset tahdo eränkävijän ruoaksi.
Talvipuuteria säihkyvät ikivihreät kuuset luovat taianomaista kajoa harmauteen, kunnes pohjoisen kaamos värjää maiseman pastelliin. Ja kun tuuli puhaltaa ja pyyhkii kevyen lumipeitteen kalojen kirkkaalta katolta, revontulten räiske kajastaa sen alle. Silloin kaloilla alkaa viikonloppu, vedenalainen disco, jossa pyrstöt viuhuvat huolta vailla. Jää ei nimittäin vielä kanna, eivätkä pilkkijät siten ole niitä ahdistelemassa.
Vaan kaiken aikaa kokeneet kalakaverit istuvat rannalla ja juonivat. Mittailevat milloin askel kantaa. Säätiedotuksia seurataan ahkerasti, jäätä kokeillaan. Yksi jos toinenkin askartelee morreja, onhan jokaisella omat mielivärinsä – ne millä on saatu eniten saalista, ja ne, jotka näytetään vain kaikista lähimmille ystäville.
Syksyllä kerätyt madot pullistuvat kellarissa. Ne syövät lehtiä ja muuta orgaanista jätettä, vaan eivät tiedä, mikä niitä vielä odottaa. Pian ne pääsevät purkkiin ja purkki sujahtaa rintataskuun, siellä on sopivan lämmintä.
Kun läpinäkyvä musta jää saa ylleen paksumman lumipeiton, ja kun jää voimistuu ja vihdoista viimein kantaa, kairataan reikä, josta järven pohjalle tiputetaan mätiä. Niin kaloja houkutellaan joulupöytään, ihmisten pitoihin sydäntalvea edeltävää juhlaa makustamaan.
Loppu jää arvoitukseksi – kuten kalaan mentäessä aina.
