Mitä eroa on virveli- ja perhokalastusvavalla?
Perhokalastus eroaa viehekalastuksesta siten, että lusikoiden ja lippojen sijaan pyyntivälineenä toimivat perhot ovat niin kevyitä, että niiden heittämistä varten tarvitaan painava, etuosastaan kartioitu perhosiima. Tällaista siimaa ei voi heittää virvelillä.
Perhonsidonnan juuret
Perhonsidonnan juuret yltävät Makedoniassa sijaitsevalle Astraeus-joelle, ajanlaskullisesti ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle eKr. Kerrotaan, että jo tuolloin taimenkalastajat kiinnittivät koukkuihinsa höyheniä jäljitelläkseen purojen hyönteiselämää.
Perustietoa lohen perhokalastuksesta
Lohen perhokalastus alkaa lohen noustessa synnyinjokeensa kutupuuhat mielessään. Veden lämpötila on tuolloin noin viisi astetta. Ajankohta osuu Pohjois-Suomessa yleensä kesäkuun alkuun, jolloin myös lohenkalastuskausi virallisesti alkaa. Viimeiset körmyt saapuvat merestä vielä elokuussa, mikä tarkoittaaa että lohenkalatuskautta riittääkin yleensä kesäkuun alusta elokuun loppuun, jolloin lohenkalastuskausi myös päättyy.
Sanotaan, ettei kutupuuhissa oleva lohi syö nälkäänsä, vaan koska sitä on ärsytetty; pomminvarma keino saada pooli sekaisin on nakata sinne Red Francis -perho, joka on itsellä se viimeinen vaihtoehto. Toiset eivät muuta käytäkään.
Perhokalastajan täsmävinkit
Satsaa kelaan. Mikäli kalastat lohta, valitse sellainen perhokela, johon mahtuu tarpeeksi pohjasiimaa. Lohi on vahva kala, joka taistellessaan kalastajaa vastaan vie kelalta siimaa jopa satoja metrejä.
Alkukesällä ja korkean veden aikaan käytetään upposiimoja tai vaihtoehtoisesti kärkiuppoavaa siimaa, sillä perho pitää saada mahdollisimman lähelle pohjaa. Myös lyijysiima on oiva lisä lohenkalastuksessa, joskin sen ympäristöystävällisyys on kyseenalaista.
Kesää kohti vaihdetaan kellusiimat, jotka nimensä mukaisesti kelluvat.
Kesällä kelluva kaksoiskartiosiima toimii monesti parhaiten, myös ampumapää on hyvä valinta.
Perukkeiden kärkien tulee olla tarpeeksi vahvat. Lohen perhokalastuksessa käytetään usein n. 3–4 metrin pituista peruketta, josta n. pari metriä on runko-osaa ja 1–2 metriä itse kärkiosaa. Hyvä muistisääntö kuuluu: “mitä kirkkaampi ilma ja vesi, sitä ohuempi peruke.” Tällöin kärjen vahvuus on yleensä 0,30–0,50 mm.