Kalakasku: Kairijoen kehukala
Meillä kalaan menneillä on yhteinen kieli. Se perustuu pituuteen, painoon ja aikaan.
Näiden pääteemojen lisäksi käymme läpi, mihin saalis nappasi; oliko ottipeli käsintehty viehe vai itsesidottu perho, vaiko kenties nirha, lippa tai lusikka. Miltä kokemus tuntui siiman päässä, ja miten saalis nousi nöyränä rantatörmälle, vai nousiko sittenkään. Sekin nimittäin muistetaan aina kertoa, jos vonkale pääsi pakoon.
Tuttujen kesken keskustelu sujuu sopivan lailla mutta voi tavatonta, kun sitä kerran joutuu uuteen kalaporukkaan. Silloin alkaa kilvan todistelu. Onneksi osaan punoa perukkeiden lisäksi myös juonia, nimittäin jöröjen kalaukkojen kanssa sujuiksi pääsee helpoiten kuuntelemalla ja myötäelämällä sitä samaa tarinaa vain huomatakseen, että pian pidättää hengitystään itsekin – kalavaleen loppukaneetti on tuloillaan. Kuuntelun lomassa pitää muistaa kehua, kysyä ja aina vähän epäillä, sillä mikään ei hivele kalakaverin itsetuntoa kuin se, että saa vähän röyhistellä, uskotella ja todistella ja näyttää kuvia – tai jos kuvia ei ole, niin mittailla käsien välissä ilmaa, ainakin näin suuri se oli! Ja sitten, kun on kerran osannut elää toisen kalatarinan mukana ja kun on kerran osannut kysyä ne oikeat kysymykset, sitä tulee kuin varkain yhdeksi, eikä paluuta ole.
Joten kerro vain, olenhan minä kuunnellut lukemattomia kalajuttuja ennenkin. Olen saanut kanssakeskustelijan vaahtoamaan kuin kylmä olut, joka lämpeni paikoilleen, kun suuta ei maltettu käyttää muuhun kuin puhumiseen. Olen ystävystynyt erään sellaisenkin kanssa, joka ikimuistoisella ensikohtaamisella tölväisi: ”Ai sinäkö kalastat, katiskalla vai?”
Olen kuullut tuhannen monta kertomusta siitä, kuinka vesi pullistuu ja poksahtaa vasten kiviä komean lohen napatessa kiinni, sekä tarinoita taimenista, jotka ahnaasti purevat kiinni niskan päältä. Olen kuullut kertomuksia mahtavista mateista, lättäpäistä lahnoista, kielestään ja kyljestään ja joskus silmästäänkin kiinni käyneistä körmyistä. Siitäkin, kuinka Kairijoen pikkuinen puronieriä on niin arka, kaikista kaloista kaikkein arin ja sen vuoksi kaikkein mahtavin, ettei sitä riemua voita mikään, kun sen kerran saa huijattua puraisemaan perhosta.
Olen tottunut siihenkin, kuinka kesken oman tarinankerronnan henkeä vetäessään alkaakin kalakaveri kilvan puhua päälle aivan taukoamatta, sillä omaan juttuun pitää aina mahdollisuuden tullen palata ja aina kertoa uudestaan. Monta kertaa. Ja niin me lopulta puhumme päällekkäin sulassa sovussa kuin kaksipäinen ihminen, joka huitoo neljin käsin kahta kalajuttua ja mittelöi siitä, kumman kädet yltävät pidemmälle.
Niin, sellaista se teidän kanssanne on. Siinä on jotain äärimmäisen viehättävää ja huvittavaa – siinä, miten te kerrotte tarinoitanne hehkuen onnea, jota ei voi ymmärtää kuin toinen samanmoinen. Se on sellaista harrastuksen paloa, toisaalta tyytyväisyyttä omiin saaliisiinsa ja toisaalta iän ikuista katkeruutta sille suurimmalle vonkaleelle, joka potkaisi irti.
Vaan kerran minuakin onnisti: Se olet sinä, lempeäkatseinen lohimies, joka aina tarkkaillessasi minua hymyilet ja käytät silmäsi hitaasti kiinni. Se on niin hurmaavaa, että jos sen voisi sitoa perhoksi, kävisi siihen kiinni niin suuri kehukala, että jo huutelisin minäkin kylillä ja kujilla ja puhuisin taukoamatta toisten päälle, vaan valehdella minun ei koskaan tarvitsisi. Minä kertoisin suu vaahdossa saaliistani ja kokemastani ja mittaisin ilmaa käsilläni. Aivan kuin ne kaikki muutkin, jotka ovat kerran ymmärtäneet, etteivät he vain saaneet kalaa: kala sai heidät.
Kalakasku on julkaistu Monni Himarin Erältä, eräistä -lastukokoelmassa (Wilder Mind Media, 2020).
