Kalakasku: Turskan puute

Hiljaisten havupuiden kyyneleet kimmelsivät jäähelminä ensimmäisten suojapäivien jälkeisillä pakkasilla, tai kuten vanha kansa tapasi sanoa, vesihilkalla ja pyynsilmällä, mutta yhtä kaikki: helmikuulle havahtuneet itkuiset metsät vaikeroivat yhdessä Itämerta.

Vielä 1980-luvulla turskaa, tuota ahnaasti ja kasvaakseen syövää petokalaa kalastettiin runsaasti Suomen rannikoilla. Nykyisin Itämeren turskapopulaation kulta-ajat ovat ohitse, ja kannat ovat huvenneet lähelle sukupuuttoa. Tilanteen on saattanut katastrofaaliseksi niiden koti-altaan olematon kunto sekä ylikalastus ja ihmisten välinpitämättömyys. Monilta osin täysin hapeton merenpohja on pelkkää iljettävää ja haisevaa mustaa liejua, jota syöneet ja hengittäneet kalat ovat muuttuneet zombeiksi. Ne sinnittelevät Suomen tuntumassa enää vain siksi, että tämä oli joskus niiden koti.

Naapurissa asiat ovat onneksi paremmin ja vesi merenvihreää. Skrei, arktinen vaellusturska eli Barentsinmeren turska, matkaa kevätkudullaan tuhansia kilometrejä rakkauden perässä toista turskaa lempimään – vieläpä vastakkain kaltaisensa kanssa. Nimittäin, toisin kuin taimenet ja lohet ja monet muut lajit, joiden naaraskalat laskevat mätimunat veteen ja koiraat hedelmöittävät ne mädillään, turskaa ei moinen kiinnosta. Turskat harrastavat iloisesti seksiä ja kutevat kalannahka kalannahkaa vasten. Niillä ei ole kiire, ja ne nauttivat – toisistaan ja keväästä sekä kannan kestävästä tulevaisuudesta.

Helmikuista ystävänpäivää vietetään kautta koko pohjolan joskin sillä erolla, että samoihin aikoihin Saamenmaalla juhlitaan myös turskanpyytäjien talven tärkeintä päivää: hurmiossaan matalikoille laumoittain kutemaan saapuvasta skreistä tehtiin rakkauden kala – muista kaloista poikkeava romantikko, kevään huumasta hengittävä parrakas eväkäs, joka haluaa vain syödä. Ja rakastaa.

Jos olisin kala, minäkin haluaisin olla turska. Mutta en suolapulssittomassa Suomessa. Siksi olenkin suunnitellut lähteväni naapuriin kutemaan.

 

turskan pilkintä
Turskan pilkintää Pohjois-Norjan Vesterålenissa.

Kalakasku on julkaistu Monni Himarin Erältä, eräistä -lastukokoelmassa (Wilder Mind Media, 2020).