Oi kaira,
sinä talven kouraa kovempi,
silti varreltasi minua sorjempi.
Oi kaira, sinä vetten avartaja ja sen reiän kovertaja,
josta kalastajan sieluni sukelsi Ahdin alttarille.
Miten riepotteletkaan kala-apajain kattoa!
Sorvaat ahvenille kristallista kruunua!
Sinä lumoava pyörteikkö, pakkasen paula,
merkitset karttapaikkoja hyisen jäiseen maailmaan.
— Miten on monta muistoa varteesi kiertynyt.
— Miten on monta ahventa kattokruunusi kiertänyt.
Oi kaira, jääsylkiäinen!
Sinun kahvasi, se tukeva, vahva,
kirnuaa kairareiän kirkkaaksi,
kalastajan iloksi, rautujen riesaksi.
Sinä jääpeiton repijä!
Kuinka monta eloa ravitsetkaan,
kun taimen, harjus ja kuha kohoavat,
sinun reiästäsi, vetten syleilystä,
täyttämään nälkäisten sydänten toiveita ja unelmia.
Oi kaira, talvisaamun uskollinen kumppani.
Et säiky pakkasta, et pelkää tuulta,
vaan teet rohkeasti työsi, äänettömänä ja uupumattomana
— paitsi kun päätät jäädä kotiin.
Kunnia sinulle, kaira, järvien urho,
nimeäsi kuiskitaan tuulessa ja lumituiskussa.
Ja vaikka kevät saapuu, sulattaa jään ja hankien peiton,
sydämissämme sinä aina elät, talven väsymätön voima.
Pian taas koittaa pohjoisen talvi.
