Kalakaravaani kulkee ja kalat nauravat
Säätiedotus: puolipilvistä, kevyttä tuulta, lämpötila hieman nollan yläpuolella.
Pilkit, lätkät, kairat, kaiku ja toukat pakattu. Eväät laitettu, poskipäät rasvattu suojaan Auringolta. Paksu untuvatakki on liikaa, mutta muuta ei ole mukana. Kevät on jo pitkällä, sen näkee ja kuulee ja haistaa. Luonnon helminauhat helisevät räystäiltä.
Seistessäkin tulee hiki.
Rovaniemeltä saapunut kalakaravaani on valmiina vuotuisen Pimpel Påsken eli pääsiäispilkin ensimmäisen päivän pyyntiin.
Kohteeksi ovat tänä vuonna valikoituneet Pohjois-Norjan huhtijäät eli Porsanger ja sen upeat tunturijärvet.
Keli höllii raudunpyytäjiä.
Kun kalakööri pakkaa varusteita rekeen sekä kelkan perässä vedettävään pilkkipulkkaan, minä kipaisen Skoganvarre Villmarkin toimistoon tekemään saunavarauksen saman päivän illalle. Vaikka asun puolisoni kanssa Lakselvissa, vain puolen tunnin ajomatkan päässä Skoganvarresta, olemme mekin vuoranneet yhden neljän hengen asunnin Øvrevann-järven rannalta.
Kopistelen sisään, ja Amanda, kaunis ja lempeä dalmatialainen tulee tervehtimään ovelle.
— Terve! Osallistuttekos Vuollajohkan pilkkikisoihin? kysyy Marjo tiskin takaa.
— Eipä me, meillä on omat sellaiset rovaniemeläisten kanssa. Lähdetään vähän kauemmas tunturiin, väkijoukko ei oikein houkuttele. Saisiko saunan illaksi?
— Tottakai, monelta laitetaan?
Norjalaiset rakastavat seuraa. He viihtyvät suurissa laumoissa, vieri vieressä, niin että toisen hengityksen tuntee niskassa. Me suomalaiset olemme toista maata. Me haluamme oman järven.
Noin suurin piirtein neljän vartin kelkkamatkan jälkeen saavumme komeiden tunturien välissä huilaavalle kalaisalle järvelle. Tai kalaisa se on aina silloin, kun päättää olla.
Tunkua muista pyytäjistä ei ole, onneksi, sillä he kilpailevat toisaalla. Eldorado on meidän, jos ei lasketa hieman perästämme saapunutta ja ihan viereen parkkeerannutta jääkenttien partaista taistelusakkia.
He kyykähtävät pilkille kasvot meihin päin kuin varmistaakseen, kuka saa eniten.
Ensimmäinen reikä kairataan ja kirnutaan puhtaaksi. Jääsylkiäinen laulaa rattoisasti, toimenpide suoritetaan seitsemän kertaa.
Kärpäsen toukan elämä päättyy hyiseen veteen tai kalan vatsaan. Jälkimmäinen on toivottavaa, mutta jo pian on todettava, ettei kala ole syönnillään. Edes pullea tunkioliero ei kelpaa. Mikään monista erilaisista lusikoista ei kelpaa. Kaikussakaan ei näy eloa. Pohjoistuulet ovat poistaneet kaloilta nälän, kuten usein ennenkin.
Mutta onhan pilkkiminen paljon muutakin, se on elämän ihanuutta ja täyttymystä.
Taljalla pötköttämistä. Torkkuja. Evästaukoja. Raatailua. Kahvin keittämistä. Nuotion kohentamista.
Uusia par’aikaa syntyviä muistoja.
Vaikka saimme pitkän ja sitkeän yrittämisen seurauksena vain pari pientä rautua, jäällä hohkasi seitsemän Mamolan kuuta. Kaikkia hymyilytti. Kaikki olivat haltioissaan tästä kalapaikasta.
Joskus kalastajan Eldorado on muutakin kuin siiman nyintää.
Øvrevannin pulskat raitapaidat
Pitkäperjantain illanistujaiset venyivät nimensä mukaisesti sen verran myöhään, että jäimme seuraavana päivänä kalastamaan mökin edestä aukeavalle Øvrevann-järven jäälle. Valintaan toki vaikuttivat alati lämpenevä sää ja sade, jolta pidimme suojaa valtavasta pressusta virittämämme laavun alla.
Vaikka olen asunut Lakselvissa jo neljä vuotta, ahvenen pilkintä on jäänyt kokematta. Sen siitä saa, kun rakastuu rautuun. Mutta nyt kun sopiva ottipaikka viimein löytyi, raitapaotoja voi tulla narraamaan uudemmankin kerran.
Kalajumalat olivat siis eilistä suopeammalla tuulella. Saimme saaliiksi muutaman potran mulkosilmän sekä harjuksen, joista valmistimme illalliseksi kalasoppaa.
Sateelta suojassa Øvrevann-järven jäällä.
Saalista olisi saattanut tulla enemmänkin, mikäli viehepakeista olisi löytynyt edes yksi pystypilkki. Kaikki ottipelimme olivat pääasiassa raudulle ja taimenelle tarkoitettuja lätkiä ja valopilkkejä.
Silti muutama ahne raitapaita tarttui niihinkin.
Sunnuntain pääpäivä Porsangerin tuntureilla
Jokaisella kalastajalla on salapaikkansa, joka kerrotaan vain läheisimmille ystäville.
Vaikka tällaiselle rautujärvelle on matkaa toista tuntia, aika hurahtaa hetkessä komeita tunturimaisemia ihaillen.
Puisen kelkan hankimme viime talvena täältä Lakselvista. Irroitettavalla kankaalla katettu neljän hengen kalavaunu on paikallista käsityötä, laadukas kuin mikä. Vähän jo vanhakin. Ja silti edelleen aivan toimintakuntoinen.
Tällä järvellä pääsimme kokeilemaan talvikalastuksen aatelia, näköpilkintää.
Raudun näköpilkinnässä pilkkireiän pohjalle tipautetaan vajaa puoli kourallista riisinjyviä. Niitä vasten kalat piirtyvät hyvin, ja siten myös kalan koukuttava vastaisku on helpompi tehdä.
Näköpilkkiä voi toki ilman riisipetiäkin, kunhan vesi on tarpeeksi kirkasta.
Teen pitkiä vetoja ja lyhyitä nykäyksiä, pölläytän pohjaa. Värisytän ja tärisytän. Ei mitään. Kairareikäni ympärillä kiertävät raudansyöjät nauravat niin että pienet ilmakuplat nousevat niiden nokasta. Ainakin niin kuvittelen. Ne eivät edes nuolaise pilkkiä. Musta reikä on kuin hiljainen hauta.
Minulta pääsiäismunat jäivät pataan ensimmäistä kertaa tänä kautena. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä vieraiksi saapuneet ystävät onneksi nostivat jään paremmalle puolen komeita raunottaria.
Ja sehän oli koko kalareissun tarkoitus.
