Kun ennätyslohi on kiinni, olet yksin rannassa ja kela tippuu vavalta
Kalatarina kesäkuulta (julkaistu myös täällä).
Kolmannella heitolla kala käy kiinni ja nykäisee heti perään oikein kunnolla. Matalaa joenmutkaa edeltää tyven syvänne, johon se pyrkii.
Tajuan heti, että siiman päässä on elämäni suurin lohi.
Sydän takoo ja jähmetyn paikoilleni, koko tilanne tuntuu uskomattomalta – absurdiksi se muuttuu, kun yhtäkkiä kesken kamppailun kela tippuu maahan ja pyörii sotkuun jaloissani.
Olen kalassa yksin, muut nukkuvat vielä.
Jos kyyneleet ensin valuivat koukutuksen onnesta, nyt huusin paniikkiporun seasta vain: ”EI EI EI EI!!!”
Pidin siiman kireällä, kyykistyin, kahmaisin kelan maasta ja sain räpellettyä sen paikoilleen.
Väärinpäin.
”VOI SAA****!!” paruin entistä kovempaa ja koetin kelata oikealta puolen.
Kela tippui (onneksi) uudestaan maahan.
Samaan aikaan lohi hyppi ilmassa ja halusi vapaaksi.
”Ei auta”, totesin: ”jos lohi nyt pääsee karkuun niin sitten pääsee, kela on pakko saada paikalleen.”
Kala jatkoi teutarointiaan siiman päässä, se ei vielä ollut väsynyt. Etusormestani oli palanut nahka.
Keräsin hermonriekaleet, ja viimein kela loksahti oikeinpäin paikoilleen.
Tällä välin ystäväni oli herännyt ja puuhasteli aamutoimiaan kauempana leirissä.
”SAMI, SAA****, APUA!!!” huusin kuin syötävä.
Kaveri pysähtyi, tajusi tilanteen ja juoksi crocseissa ja merinokalsareissa apuun.
Kun viimein pääsin kalan alapuolelle, ja kun se viimein väsyi niin että sain sen rannalle, siima katkesi. Mikä farssi.
Kala kuitenkin oli jo joenpenkalla, Samin käsissä.
Nopea mittaus, ei pönökuvia, kala vapaaksi.
Ottiperho katosi rantaruohikkoon.
Minä nauroin ja itkin.
Elämäni hirvein ja ihanin lohihysteeri.
