Tästä Helvetinjärvestä ei tule haukia niin kauan kuin minun kynteni ovat pehmeät!
Helvetinjärvestä ja sen kansallispuistosta kuullaan kerrottavan kahta tarinaa. Tässä tulee kolmas.
Helsingissä loppukesän tuuli kujeili kesävihannissa koivuissa ja kuusissa, vinkaisi välillä vasten heinää, puuskahti poskipäille. Perillä Pirkanmaan Ruovedellä ilma seisoi paksuna kuin talvipalttoo. Oli ukkosta ilmassa – ja ehkä jotain muutakin.
Helvetinjärven kansallispuiston reitit ovat hyvässä kunnossa. Korkeuseroja helpottamaan on rakennettu pitkiä portaita. Maasto on vaihtelevaa, metsät vanhoja, Haukanhiedan upealta hiekkarannalta alkava Helvetinjärvi omituisen tyyni.
Tänne tullessaan tietää, että Helvetinjärven rotkolaakso kätkee syviin metsiinsä jotain erityistä.
Perimätiedon mukaan Ruokkeen isäntä otti omin lupinensa Sipilän noidan merrasta hauen. Äityi kiivas kinastelu, mistä sydäntyneenä sihisi akka hampaidensa välistä äijälle: ”Tästä Helvetinjärvestä ei tule haukia niin kauan kuin minun kynteni ovat pehmeät!”
Kerrotaan, että vasta aikojen kuluttua kävi hauki kiinni kenenkään pyydykseen.
