Raudun näköpilkintä matalassa ja kirkkaassa vedessä

Raudun kalastus matalassa vedessä näköpilkkien

Asetamme kairareiän eteen vaahtomuovisen makuualustan, jolle käydään vatsalleen niin, että kasvot ovat avannon yläpuolella.

Pilkkireiän pohjalle tiputetaan vajaa puoli kourallista riisinjyviä, joita vasten kalat piirtyvät hyvin, ja siten myös kalan koukuttava vastaisku on helpompi tehdä.

Raudun näköpilkinnässä käytetään houkuttelevan värikästä lusikkaa, mormuskaa ja väkäsellistä koukkua. Väkäset varmistavat kalan kiinni pysymisen, sillä mikään ei harmita yhtä paljon kuin ruokakalan karkaaminen ja kalalle aiheutunut turha kipu. Me emme harrasta pyydä ja päästä -kalastusta – emme kalasta huviksemme vaan syödäksemme. Koukun puraisua seuraa nosto jäälle, nopea tainnutus ja verenlasku. Kaikki on ohi sekunneissa.

Punainen kärpäsentoukka on erinomainen syötti, pala turskan maksaa paras. Niiden lisäksi käytämme syksyllä kerättyjä matoja. Alsvågvatnetin – kuten monien tunturijärvien kalapopulaatiot – ovat kääpiöityneet, minkä vuoksi järvestä saa harvoin yli puolen kilon painoista rautua tai taimenta.

Kantaa hoidetaan poistamalla pieniä joskin silti täysikasvuisia kaloja ja nimenomaan syötäväksi, sillä pienimmätkin kalat voi savustaa ja purkittaa.

Lusikoiden väreistä oranssi ja punainen toimivat tällä järvellä parhaiten. Niiden tulee myös olla kooltaan suuria. Rautu on nimittäin todella utelias, ja se ärsyyntyy helposti luullessaan kaltaisensa tulleen omille apajille kilpailemaan. Sen vuoksi raudut saattavat hyvin usein tökkiä lusikkaa ennen kuin käyvät kiinni makupalaan.

Itse pilkkiminen onkin sitten ihan oma lajinsa. Siiman pitää elää ja vavan tulee täristä, niin Lauri ohjeistaa. Teen juuri sellaisia liikkeitä kuin hän neuvoo – petollisia ja kutsuvia, kiimaisia ja aggressiivisia, nälkäisen näköisiä. Välillä pitää kuitenkin rauhoittua, niin rautukin tekisi. Eikä haittaa, jos pilkin nostaa välillä kokonaan pois vedestä. Sekin ärsyttää kaloja.

Vaikka rautu syö yleensä hanakimmin varhain aamulla ja iltahämärän saapuessa, me käymme järvellä usein myös muina aikoina. Kerran paniikkisyönti, kuten tapahtuman nimesimme, sattui keskellä päivää. Emme ehtineet kuin laskea syötin veteen kalan jo käydessä kiinni. Paikoillaan odottaneiden ootto-onkien kulkuset kilisivät minkä kerkesivät, ja saimme juosta avantojen väliä kokonaista kaksi tuntia.

Saalista tuli koko ajan: nostimme yli 60 pientä kalaa, jotka otimme hyvillä mielin talteen. Osan savustimme, osan tönkkösuolasimme, ja osan laitoimme pakkaseen. Teimme myös maukasta savuraututahnaa.

Täällä kaupasta ostettu vakumoitu liha on kaukainen ajatus.

Koska Alsvågvatnet laskee mereen, järvestä voi saada myös merirautuja. Ne erottaa helmiäisen vaaleanpunaisesta ja kauniin vaaleanvihreästä väristään, kun taas tässä järvessä syntynyt ja siellä ikänsä elänyt rautu on yleensä oranssi tai tummanpunainen. Tämän vuoksi kutsumme kalaa transformaatio-rauduksi.

Laurin mukaan rautu on menneestä maailmasta, kylmässä viihtyvä muinaisjäännös. Se ei sopeudu eikä se haluakaan – mitä mieltä olisi elää haaleassa ja jäättömässä ympäristössä? Jos maailmanmeno jatkuu entisellään, raudusta ja jäästä kerrotaan pian olipa kerran.

Me elämme rautujen kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosikymmeniä tai vuosisatoja, sillä elinaikaamme leimaa ilmastonmuutos ja kuudes sukupuuttoaalto. Ja vaikka monet ovat havahtuneet tilanteen vakavuuteen, monikansalliset yhtiöt eivät tunnu välittävän. Luontomielisen elämää hallitsee järkytys ja epäusko, mutta kuten aina, tulee tässäkin tapauksessa ja kaiken jälkeen jotain muuta – ei kuitenkaan uusia rautuja.

Yhdysvaltain Massachusettsin Cambridgessä, Harvardin yliopiston kirjastossa säilötään maailman harvinaisimpia värejä. Punaisista mainitaan useimmin dragon’s blood ja cochineal. Ensimmäinen ei toki ole peräisin lohikäärmeistä vaan rattan-palmusta. Jälkimmäistä saadaan, kun murskataan tiettyä kovakuoriaislajia. Niitä miettiessäni en voi olla ajattelematta, nouseeko listalle vielä jonain päivänä raudunpunainen.